Luottamuksen ansaitseminen

En ole ikinä ymmärtänyt sitä näkökantaa, että luottamus pitää ansaita. Se tuntuu kaikella tapaa jotenkin niin äärimmäisen takaperoiselta. Oli kyse oikeastaan mistä suhteesta tahansa, niin tuon pitäessä paikkansa ensiksi toimitaan jossain epäluottamuksen tilassa ennen kuin se luottamus maagisesti ansaitaan?

Olen miettinyt johtuuko se siitä, että on tullut pahasti nenilleen vai puhtaasti varovaisuudesta. Ymmärrän kyllä periaatteessa sen varovaisuuden, mutta samalla se rajoittaa valtavasti.

Mulle avoimuus on yksi tärkeimmistä periaatteista yleisesti kaikessa. Lähtien uusista kohtaamisista kuin yleisesti ihmisten kanssa toimiessakin. Luottamus taas kulkee avoimuuden kanssa käsikkäin. Tämä ei toki meinaa sitä, ettei minulla olisi sisäisiä tuntosarvia, eli intuitiota. Omalla kohdalla moni asia on helpottunut kun tunnepohjainen päätöksenteko ja oman intuition kuuntelu on ajan mittaan entisestään korostunut. Intuitio yleensä kertoo asioita, mitä ei vielä järjellä osaa selittää.

Jos intuitio sanoo kyllä, luotan siihen ja annan saman luottamuksen sille toiselle osapuolellekin. Minun mielestä luottamusta ei ikinä pitäisi joutua ansaitsemaan. Sen pitäisi olla oletusarvo jonka ainoastaan voi menettää.