Olen höpöttänyt paljon siitä miten yrittäjä ei yrityksen kasvaessa ole välttämättä se paras johtaja. Eikä pidä tai tarvitsekaan olla. Se, että on maailman paras bambuveneentekijä ei korreloi siihen, että on paras johtamaan yritystä, työyhteisöä ja ihmisiä. Itseasiassa se voi olla täysin päinvastoin.

Mitäs jos yleistetään tämä muutenkin työelämään: Jos on tehnyt omaa työtään esimerkillisen hyvin, niin monessa paikassa palkintona on esimiesvastuu tavalla tai toisella, koska se on vaan se urapolku. Ajatellaanpa kuinka monessa julkisen sektorin työyhteisössä käytännössä ainoa kriteeri esimiespolulle ovat palvelusvuodet. Se valitaan, jolla on eniten työvuosia takana ja ammatillinen ura suhteellisen moitteeton. Kuinka usein mietitään motivaatiotekijöitä, johtamisosaamista tai vaikka pelkästään ihan esimiestehtävään kouluttamista.

Miten paljon hallaa ja ongelmia näillä rakennetaan niin henkilöille itselleen, työympäristölle, organisaation/tahon tuottavuudelle ja ehkä isossa kuvassa koko yhteiskunnalle?

Se, että ammatillinen osaaminen on ihan timanttia, ei meinaa sitä et on johtajan kykyjä. Eikö päätöksetkin pitäisi tehdä tältä pohjalta?